Mitäpä tekee bloggaajamama, kun lapsen reppu pitää saada pois katolta? Kiipeää katolle, tietty. Tämä juttu ja kuva on siis jo eiliseltä, mutta kun eilen en onnistunut kuvaa lisäämään, tulee jälestäpäin.
Minä siis kiipesin katolle. Hain tikkaat varastosta ja digikameran sisältä. Nousin muutaman askelman ja sitten alkoi tuntua siltä, että liekö tämä sittenkään ihan viksu idis. Jokin itsesuojeluvaisto sanoi, että vaihtoehtoja on pari huonoa: a) tikkaat kaatuvat ja minä mukana ja b) tikkaat kaatuvat ja minä jään katolle.
Koska nyt on ihan erityisen tarpeellista pysyä hengissä enkä ois halunnut katollekaan yöksi jäädä, päättelin, että ehkä olisi hyvä pyytää apua eikä yrittää olla tyhmänrohkean itsellinen.
Naapuriin sattui tulemaan remppareiska, joten minä heti hänen autonsa ääreen ja kysymään, voisko tulla pitämään tikkaista kiinni kun kiipeäisin katolle hakemaan reppua. Vähän katsoi ns. "hitaasti", mutta toki tuli. Minä kiipesin ja sain repun pois. Mutten sitten alkanut siellä katolla kuvata, kuten alkuperäinen suunnitelmani oli. Ois voinut apu katsoa vielä vähän hitaammin, jos oisin alkanut kameraa kaivella katolla.
Tänään olen nautiskellut keväästä. Takapihalla olen vähän hyrskännyt, Prismasta löysin kivan puupöydän parvekkeelle, se pitää käydä ostamassa. Meidän orvokintaimet ei voi kovin hyvin, sori Leena, voi olla, ettet saakaan niitä. Istuttelin vielä hengissä olevia uusiin multiin, toivottavasti virkoavat. Kylvin auringonkukkia ja lyhyitä astereita. Ja kuvasin valkovuokkoja, mutta jotenkin ne kuvat olivat hävinneet kamerasta? Vaikka mitä muutakin pukkaa takapihalla pintaan, toivotaan huomisellekin aurinkoa, koitan kuvata sit niitä.
Niin ja työpäivän jälkeen luovuin pitkistä kalsareista. Oli lämmin :)
Ja vielä edit: täähän menis tämän viikon valokuvateemaan "kerroksia"!
5 kommenttia:
Hei!
Joko todella uskalsit heittää pitkät kalsarit nurkkaan? Meillä täällä Itä-Suomessa on ollut niin kylmiä päiviä vielä, ettei puhettakaan kalsarien riisumisesta ;-)
Laitoin pitkät kalsarit taas tänään aamulla jalkaan, oli NIIN kylmä. Päivällä kotia tullessa sit kyllä taas tarkeni.
Hei ystävä! Ja uusi yritys viestille. Saa nähdä katoaako tämäkin teksti 'bittiavaruuteen'...
Kirjoitin sinulle kiittääkseni tästä osoitteesta: matkasta arjen, äitiyden ja elämän äärelle. Niin ja valokuvista (jotka minussa herättävät hieman kateutta.) Toiset osaavat! Sain eilen päätökseen mission lukea kaikki kirjoituksesi :0).
Kirjoitin myös siitä, että jos jotakin haluaisin, niin se olisi tuo kuvaamasi tyyneys (vaikka pinnan alla kiehuisikin), määrätietoisuus ja loppuunsaattamisen taito. Että toimit niin vaikeissakin tilanteissa. Haluan jakaa sinulle sanat, jotka ovat tuoneet minulle lohtua. Nämä Maria Jotunin sanat olen löytänyt muutama vuosi sitten, kun tuntui, että rivakasti askeltavan poikani äitiys on melkein kuin työntäisin päätäni työpäivän verran betoniin. Jotuni kirjoittaa: “Lasta ei kasvateta siksi, että hän olisi mahdollisimman helppo ja vaivaton meille, vaan että hän terveenä ja väkevänä voisi löytää oman paikkansa ja itsensä.”
Huokaus. Ja niin me taas yritämme arjessa. Ja rakastamme.
Hauska ja ihana postaus, ja tämä Kirsin kommentti sai ihan kyyneleet silmiin! Kyllä, kyllä ja kyllä!!! Riikkis on kaikkea tuota! "tyyneys (vaikka pinnan alla kiehuisikin), määrätietoisuus ja loppuunsaattamisen taito. Että toimit niin vaikeissakin tilanteissa" - niin totta! Ja tämän voin sanoa kokemuksen rintaäänellä.
Mutta oisit sentään kaivellut sen kameran siellä katolla...! :-D
Nyt työ naiset kyllä ootte ihan väärään blogiin kommenteeranneet. Tyyneyttä ja loppuunsaattamista. Tyyneys on välillä kaukana ja kaikki tuntuu jäävän kesken.
No, tässä elämässä tulistujan kanssa on tullut havaittua, opittua kantapäänkin kautta se, että silloin kun pienellä ihmisellä heittää elämä häränpyllyä ja tunteet vievät voiton järjestä, silloin hän ei pysty vastaanottamaan ei kiitosta, ei moitetta, ei minkäänlaista palautetta. Silloin äidin on viisain ja paras vain kerätä kaikki tyyneytensä, minkä ikinä löytää, olla vaan ja odottaa. Sitten kun tilanne laukeaa, voi jutella ja kysellä ja antaa palautetta.
Kauan tätä asiaa ihmettelin ja kipuilin, toki heti on mielessä se, että pitäis kieltää, komentaa, käskeä. Sillaihan hyvät äidit tekevät. Kunnes sitten ammatti-ihmisen kanssa keskustelu ja tuo kirja "Tulistuva lapsi" antoivat minulle luvan siihen, että voin tehdä siten, kuin itse viisaaksi näen ja olen kokenut. Tärkeintä on lapsen hyvä eikä se, miltä asiat ulospäin näyttävät.
Ja Sennu joo, ollaan aika tunteellisella fiiliksellä...
Lähetä kommentti