Viime yönä Hemu heräsi kahden aikoihin ja huuteli minua. Siinä sängyn vierellä keikkuessani mietin, miten kummallista onkaan, että tuohon pikkumiehen huhuiluun herää, vaikka olisi miten syvässä unessa. Muuten ympäriltäni saavat vaikka seinät kaatua nukkuessani, mutta Hemun ääni herättää. Myös silloin, kun uneni on napin varassa, kemiallisesti aikaansaatua täyttä säkkipussiunta. Senkin läpi kantautuu lapsen tarve. Kai se on se äititumake tai hoivasolu, joka rekisteröi nuo asiat kaiken muun edelle.
Olen miettinyt myös uniani. Viime aikojen uneni ovat olleet aika lailla painajaisvoittoisia. Semmoisia hauskoja, pöljiä unia, joista herätessä toivoo, että ne olisivatkin totta, ei ole juurikaan minulle esitetty.
Sinällään on positiivista, että näen nykyään jo edes jotain unia. Viime keväänä oli vaihe, jolloin unet puuttuivat täysin. Tällei kotipsykologina aattelen, että kun päävärkki tekee työtä ja laittaa asioita järjestykseen, silloin ne pyrkivät uniinkin. Ja se on ihan hyvä se.
Listalla on myös yöpaita. Eli kokoan paitaani. Luultavasti yötä myöten. En tykkää. Inhoan ompelua. Eritoten inhoan neuleen ompelua. Kumpaakin osaan huonosti. En tykkää. Katoin ohjetta. Siinä selitettiin jotain toooosi loogista tyyliin "reunasilmukan viereisten pohjukaislankojen poimiminen" tms. Ihan. Kuin. Jotain. Ymmärtäisin. Tule. Apuun. Äiti. Ai. Mutta. Äiti. Ei. Näe. Pitää. Selvitä. ITSE.
maanantai 28. tammikuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voi ei! Painajaiset ovat kamalia. :( Itse en juuri koskaan muista unia, ellen satu heräämään ihan kesken kaiken, ja ihan ok mulle niin. Toivottavasti loppuvat pian.
On mutta hassua, miten ihan oikeasti herää oman lapsen ääniin, vaikka olisi miten syvässä unessa. Ja itse asiassa muistan nelosten vauva-ajalta senkin, miten silloin heräsin heidän ääniin kun tiesin että piti herätä (Sennu oli ehkä pari kertaa yön poissa ja minä olin yö vastuussa), mutta muina öinä ei kuullut mitään, vaikka viereisessä huoneessa nukuinkin... Jännää.
Jännä juttu tosiaan. Ilmeisesti siä on sit jossain alitajunnan tasolla valppaana silloin kun on tarvis.
Ite muistan yhden leiri-iltapäivän, kun olin ilmoittanut meneväni nukkumaan. Nukuin kuin pieni porsas pari tuntia ja kun palasin toisten luo, nämä pyytelivät anteeksi että kun olivat niin pitäneet möykkää asuinrakennuksessa, juosseet pitkin käytäviä jne. Minä vaan ihmettelin, että kun en ollut kuullut mitään. Silloin mun ei tarvinnut kuulla, tiesin, että jos vaikka ne seinät kaatuu niin joku toinen käy siivoamassa tiilet pois ja minä saan nukkua.
Lähetä kommentti