Tuokiokuvia

Olemme kotona. Se on ihan kaikkein tärkein asia.

Eilisaamuna oli vielä pilkkosen pimeää, kun vein kynttilän mummun ja papan haudalle. Taivaalla oli kuitenkin kirkkaita tähtiä ja hautausmaalla paloivat monet kynttilät joulun jäljiltä. Sytyttämäni kynttilä lyhdyssään valaisi mummun ja papan haudan.

Sininen, moneen kertaan nutisteltu ja kolmessa vuodessa nuhjuuntunut Ainu-pupu mumman arkun päällä. Emme asetteli sen huolella siihen, kun oli heidän perheensä vuoro laskea kukat. Äitinsä nappasi sitten pupun penkkiin palatessa mukaan ja hyvä niin, sillä pupulla oli hyvä mätkiä isoveikkaa muistotilaisuudessa. Korvista kiinni pupua ja huiskis!

Äitini, isoveljensä ja pikkusiskonsa. He kolme, jotka viidestä sisaruksesta täällä vielä ovat. Kaikki niin samasta sukunäkömuotista tehtyjä. Äidistä on nyt tullut se "isosisko".

Pieni ihminen juoksemassa mekonhelmat heiluen ja kengät kopisten pitkin seurakuntasalin eteistä. Itse muistan, miten juuri se oli pienenä parasta tällaisissa juhlissa. Sitten kun ei enää tarvinnut olla niin hiljaa ja sai mennä viipottaa, avarassa tilassa ja kavereiden kanssa (vilkuttaa teille, tytöt!).

Tänään olin sitten sopinut tulevani kirkkoon. Olin matkalla kun serkku soitti omalta matkaltaan. Oli saanut kanttorilta tekstarin, että tädin nimi luetaan vasta 12 jumalanpalveluksessa. Noo, minä olin taas siellä kunnanrajan kohdalla, joten totesin, että mennään nyt sitten kymmeneksi kun ollaan kerran lähdetty. Soitin kanttorille, että onko siihen jokin syy, että nimi luetaan vasta 12 jumalanpalveluksessa eikä kymmeneltä. Pieni hiljaisuus ja sitten: "niin siis kun kymmeneltä ei ole jumalanpalvelusta..." Jossain oli käynyt lapsus ja asiasta oli unohdettu serkuille kertoa. Niinpä sitten kävimmekin etukäteisillä kirkkokahveilla vanhimman serkun kotona.

Lomaa on vielä viikko jäljellä. Huomisesta lähtien jopa ihan virallista vuosisellaista.