Kirsin kirjoitus Onnenkoukussa jäi jälleen mieleeni soutamaan viime viikolla. Oisin niin halunnut jotain vastata, mutta en vain osannut. Ehkä tämä kirjoitukseni on osaltaan myös vastausta, mene ja tiedä.
Kesällä mietin pitkään Hemua ja noita erilaisuuden ja samanlaisuuden teemoja. Kaikkein suurin äidin sydämen kipuni liittyy siihen, että vaikka minä äitinä ja lapseni tuntevana näen hänet juuri hänenä, juuri Hemuna, pelkään, että ympäristö näkee hänessä vain ne vajavuudet, joita neurologinen vamma ja tulistuva luonne mukanaan tuovat. Mitä jos ympäristö leimaakin hänet ulkoisten edellytysten perusteella jonkin laiseksi eikä sen takia haluakaan tutustua siihen, mitä lapsi oikeasti on?
Meille on niin itsestään selvää se, ettei Hemu pysty vasemmalla kädellä tekemään kaikkia asoita. Niin itsestään selvää, että välillä hätkähdän seuratessani vammattoman, no okei, minä kyllä käytän reilusti myös sanaa terveen, lapsen tehdessä jotain asioita kahdella kädellä. Ai niin, tavallisesti asiat voi tehdä noin. Meillä monet asiat ihan napittomista housuista ja tarroilla kiinnittyvistä kengistä lähtien ovat niin arkisia itsestään selvyyksiä, ettei niitä edes mieti. Paitsi aina välillä kun mieleen juolahtaa, että vieläkö sitä sitten viistoistavuotiaallekin etsii tarrakengät.
Sairaalalla lääkäri kysyi, minkä luulen helpottaneen nyt meidän elämässä tilannetta. Silloin en sitä heti löynnyt (oon kai mä senverta siis hämäläinenkin), mutta sit myöhemmin tajusin. Se, että nyt kun meidän Hemu on saanut "määritteen" tulistuva lapsi, olen antanut itselleni luvan toimia vaikeissa tilanteissa vaistoni mukaan. Ja se on toiminut.
Hyvin hajanaisia ajatuksia ovat, siellä ne pään pohjalla soutavat edelleenkin, eivät tule valmiiksi. Suositan myös Suvi Aholan kirjaa "Iljan äidiksi". On yksi lempikirjoistani, jonka luen aina silloin tällöin uudelleen ja uudelleen, aina ja joka kerran itkun kanssa. Ensimmäisen kerran luin sen pian Hemun diagnoosin saamisen jälkeen.
Mainittakoon, että valittaminen kannattaa, kun siihen on aihetta. Ruskeassa Tennesseessäni oli mykkyrää ja sotkua, lähetin sotkulanganpätkän Novitalle. Tänään sieltä tuli pahoittelu, viimesyksyinen Novitalehti ja 3 kerää luonnonvalkoista Tennesseetä.
Verottaja muisti myös positiivisella postilla, saan ihan kivasti palautusta tänä vuonna, jippppppiiii!
maanantai 20. lokakuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Halaus ystäväiseni! Kirjoitat niin merkityksellisiä sanoja, lauseita, ajatuksia,... suurella äidin sydämellä. Ja se äidin vaisto on jotain minkä saa lahjana oman lapsen mukana. Ja se lahja on vain sinun ja lapsesi. Meille Hemu on erityinen, ei erilainen poika. Koskaan pojat eivät ole kysyneet, miksi jokin on niin kuin on. Koskaan en ole kertonut, miksi jokin on niin kuin on. Miettinyt olen sanani, jos kysymyksiä tulisi. Olen kiitollinen siitä, että kaverukset ovat pienen elämänsä aikana saaneet olla ja leikkiä yhdessä silloin tällöin. Kaikki on heidän mielestään normaalia ja ok. Toivottavasti näin jatkuukin...
Kirsi
Kiitos Riikkis näistä sanoistasi. Kipeästi kirjoitat. Niin tutusti.
Jokin siinä riipii niin syvältä sielua, kun katsoo lapsensa kipua joukkoonkuulumattomuudesta, erilaisuuden tiedostamisesta. Vaikka kotona löytäisimmekin keinoja helpottaa arkea ja nauttia siitä, ei se suju maailmalla aina niin.
Mitään muuta ei tämä äiti lapselleen toivo kuin sen, minkä Maria Jotuni on viisaasti tiivistänyt: "Lasta ei kasvateta siksi, että hän olisi mahdollisimman helppo tai vaivaton meille vaan siksi, että hän terveenä ja väkevänä voisi löytää oman paikkansa ja itsensä."
Näitä sanoja itkusilmin painan sydänalaani - jokainen meistä on ainutkertainen ja rakas. Tärkeä omalla paikallaan. Toivottavasti maailma näkisi sen lapsessani. Jokaisessa lapsessa.
Kiitos.
Kiitos, Kirsi. Itkuhan minulta tuli kommenttiasi lukiessani. Ja niin syvälle sisääni painuivat ne sanasi silloin keväällä -99 puhelimessa, kun kerroin Hemun saaneen diagnoosin: "lapsi on Jumalan lahja, juuri sellaisena kuin on tarkoitettu". Ja se tapa, jolla sen sanoit, se kertoi siitä varmuudesta, että juuri noin oikeasti ajattelet. ♥
Ja Sinä, toinen Kirsi, ehdit juuri tähän samaan kierrokseen. Kiitos Sinullekin. Tuon Jotunin lauseen olen blogistasi joskus lukenut ja ajatellut, että tuohon jos päästäisiin, noinhan se on.
Halaus täältäkin!
E:lla meni vuosia ennenkuin tajusi että Hemu on jotenkin erilainen kuin muut.Leikkivät niin ihanasti isossa porukassa ne vuodet,kun joka päivä puistossa nähtiin.Ja mulle oli suuri ihmetys se miten eka ope Hemuun suhtautui.
Ihaillen olen seurannut kuinka kärsivällisesti ja rakkaudella Hemua kasvatat ja pidät hänen puoliaan,niinkuin äidin tietysti kuulukin tehdä!!!
Molemmat olette ihania(sydän tähän perään,en vaan tiedä mistä sen voi laittaa...nolona)
Sari
Oi Sari, Kiitos! Lämmitti sydäntäni. E-Ystävällä on aina ja ikuisesti paikka Hemun mielessä, niin tärkeitä ne yhteiset puistoleikit pienelle ihmiselle oli. Ja sinä olit ensimmäinen aikuinen ystäväni täällä kaupungissa ♥
Minä saan tehtyä sydämen, jos NumLock on päällä ja painan pohjaan alt'in ja kolmosen. Nyt kaikki kokeilemaan
Niitä napittomia housuja ja tarrallisia kenkiä meilläkin aina etsiskellään, vaikka periaatteessa kummankin käden pitäisi toimia, mutta motoriikka ja hahmotus eivät sitten toimikaan.
Ja niin tuttuja ovat myös nuo kokemukset siitä, kuinka omassa arkielämässä kaikki menee ok ja normaalisti tutuissa rutiineissa, mutta sitten ulkomaailmassa tuleekin niitä yhteentörmäyksiä, kun rutiinit murtuvat ja tulee yllätyksiä, jotka mullistavat maailman sekunnissa ylösalaisin.
Juurikin nuo yllätykset. Ei tarvi olla kummoinenkaan juttu noin ulkoapäin katsoen, kun se maailman mullistaa.
Hemulle piisas viime syksynä mm. se, että liukastui pihassa taksia oottaessa. Sen jälkeen kouluun pääsy veikin melkein tunnin eikä mikään ollut hyvin.
Aikuisen, syntyjään kädettömän, pojan äitinä olen nähnyt ja kokenut myös monenlaista. Vaatetuksen kanssa on ollut ongelmia, mutta niistä on selvitty. Ihmisten ihmettelyn olen ottanut luonnollisena uteliaisuutena. Olenhan itsekin "tuijottanut" näkövammaisia. Lapsille on riittänyt kun on kertonut, että poikani on "syntynyt tuollaisena ja onhan toisilla siniset silmät ja toisilla ruskeat". Nyt poikani jo asuu omassa asunnossaa, pesee pyykkinsä. laittaa ruokansa ja pärjää muutenkin omillaan.
Itselläni on ollut monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, vaikeitakin, mutta lapsen syntyessä ajattelin, että olipa hyvä, että tuli meille eikä johonkin sellaiseen perheeseen, että olisi annettu jonnekin hoitolaitokseen.
Lapsenlapseni kohdalla olet todennut, että äidinvaistot taitavat olla kaikkein toimivimmat käytännössä, mummikin jää toiseksi.
Jaksamista ja tsemppiä elämään.
Kiitos jakamisesta, Aie!
Lähetä kommentti